|
|
Osa teistä pidempään blogiani seuranneista on saattanut huomata, että olen viime aikoina julkaissut enemmän henkilökohtaisempia ja pohtivampia postauksia. Toki kauneudenhoitoon liittyvissä jutuissakin tulee pikkuisen esille persoonaani, mutta nyt olen alkanut laajentamaan blogigenreäni monipuolisemmaksi. Haluaisin, että te lukijat oppisitte tuntemaan minua hieman paremmin ja tietäisitte kuka täällä ruudun toisella puolella teille tuotevinkkejä jakelee. Tähänkin liittyen saa mielellään jättää kommenttiosioon mielipiteitä. Olisi kiva kuulla millaisena blogiani pidätte! Ja toki nämä pohdiskelevat postaukset voi aina skipatakin, jos aihe ei kosketa tai herätä minkäänlaista uteliaisuutta.
Tänään ajattelin kirjoittaa muutaman sanasen sinkkuna olemisesta, sillä kahden pitkän parisuhteen ja yhteensä yli 10 vuoden seurustelun jälkeen, olen nyt ollut pisimpään sinkkuna kuin koskaan aiemmin. Viimeksi olin samassa tilanteessa vuonna 2011, mutta silloinkin ehdin olla yksinäni vain puoli vuotta, kunnes jo kohtasin ex-mieheni. Jossain kosmetiikkapostausten lomassa mainitsin erostani viime vuoden alussa, mutta sen enempää en ole parisuhdestatustani täällä avannut.
|
|
Tällä hetkellä tilanne on tosiaan se, että "villiä sinkkuelämää" (eli yrittäjän työntäyteistä arkea) on takana 1 vuosi ja 5 kuukautta. Jollain tavalla se tuntuu todella pitkältä ajalta ja joku osa minusta taas tuntee, että viihtyisin hyvin yksinään pidempäänkin. Mutta kuinka pitkään? Mitä jos herään viiden vuoden päästä 35-vuotiaana ja olen vieläkin yksin? Voisinko todella olla vielä seuraavat 5 vuotta sinkkuna? Missä vaiheessa mielen valtaisi ahdistus ja epätoivo, että osuuko tielleni koskaan sellaista, joka oikeasti kolahtaa ja jonka kanssa yhdessäolo on luontevaa, helppoa ja tuntuu "oikealta"?
Joskus kuulee puhuttavan "epätoivoisista sinkuista". Heillä tarkoitetaan kai juuri niitä, jotka ovat jo kyllästyneet sinkkuna oloon ja haluavat epätoivoisesti löytää jonkun vierelleen. Vai ovatko he niitä, jotka ovat jo luovuttaneet ja ajattelevat, että ovat loppuelämänsä yksin, koska vastaan ei tule kuitenkaan ketään? Itse en koe olevani ainakaan vielä tuossa tilassa, mutta myönnän, että välillä mieleen on putkahdellut epäröiviä ajatuksia siitä, mahdanko oikeasti tavata sellaista ihmistä, jonka tuntisin heti olevan "se oikea". Ja tottakai vastapuolen pitäisi tuntea samoin.
Kun päätös erosta varmistui syksyllä 2015, huomasin liittyväni Tinderiin jo talvella 2016, kun olin vasta pari kuukautta asunut yksikseni. Kävin silloin yksillä treffeillä ja huomasin sen olevan aivan liian aikaista. Lähinnä alkoi ahdistamaan, kun vastapuoli alkoi puhua siihen malliin, että viettäisimme leffailtaa yhdessä ja hän kaappaisi minut kainaloon. Tapasimme vain kahdesti, mutta tiesin, ettei mies olisi minua varten. Tajusin samalla myös, etten edes ollut valmis tapailemaan ketään.
|
|
Kesällä lähdin yksin Jenkkeihin ja ehkä salaa toivoin, että siellä saattaisin kohdata jonkun, joka kolahtaisi. Olen aina ajatellut, että kun (toivottavasti) saan lapsia, olisi kiva kasvattaa heidät kaksikielisiksi. Toinen kieli voisi olla ruotsi tai englanti. Isäni suku on täysin ruotsinkielinen, mutta meille lapsille puhuttiin silti aina suomea kotona, mikä on minusta aivan tyhmää, kun ajattelen asiaa näin aikuisena. Onneksi sentään aloin oma-aloitteisesti puhumaan isovanhemmille ruotsia ja opin sitä kautta kielen aika sujuvasti.
Jenkeissä en kuitenkaan kohdannut ketään, vaikka tavallaan tunsin jo viime kesänä, että voisin olla valmis uudelle suhteelle. Vai olinko sittenkään? Syksyllä, kun menin takaisin Tinderiin (älkää nyt hyvät ihmiset tuomitko minua Tinderin perusteella, olihan sitä taas kokeiltava), kävin jopa kolmella treffeillä. Kukaan miehistä ei kuitenkaan herättänyt mitään kihelmöiviä tunteita minussa, vaan enemmänkin jopa vaivaantuneisuutta. Ei riitä, että mies pitää minua hauskana ja nauraa minun jutuilleni, jos hän ei saa minua nauramaan. Huumori on minulle arjessa niin tärkeää, etten voisi kuvitella jakavani elämääni ihmisen kanssa, joka ei saa minua nauramaan.
Muutamien treffien perusteella opin myös sen, että aion jatkossa kuunnella intuitiotani. Menin nimittäin treffeille yhden sellaisen miehen kanssa, joka vaikutti jo puhelimessa jotenkin itsekeskeiseltä. Ajattelin kuitenkin, etten saa olla liian kriittinen ja täytyy antaa erilaisille ihmisille mahdollisuus, koska tapaaminen voi muuttaa mieleni. Tavatessamme ärsyyntymisen tunne kuitenkin vain voimistui, kun kuuntelin miehen rehvastelevaan sävyyn kerrottuja juttuja. Treffien lopuksi mies kysyi, haluaisinko nähdä vielä ja en ehtinyt edes vastata, kun hän jo totesi ylitsepursuavalla itsevarmuudellaan: Ei sun tarvitse sanoa mitään, mä tiedän, että sä haluat. Mietin vain, että Voi Luoja, anna mun kaikki kestää.
Joulun tienoilla päätin, etten halua tavata ketään niin sanotusti väkisin. Että se aika koittaa, kun on oikea hetki. Keskityn itseeni ja nauttimaan elämästä siinä muodossa, mitä se on nyt. Nyt minulla on mahdollisuus tehdä ja toteuttaa niitä asioita, joita olen pidempään miettinyt ja halunnut. Panostaa itseeni ja työhöni enemmän. Näiden kuukausien aikana onkin tapahtunut upeita juttuja työrintamalla ja ystävien kanssa vietetyt hetket ovat olleet nauruntäyteisiä. Kesän lähestyessä huomaan kuitenkin miettiväni, että jospa sittenkin...
Oletteko te parisuhteessa vai sinkkuja? Mikä on pisin aika, jonka olette olleet sinkkuna? Onko missään vaiheessa iskenyt epätoivo? Entä te parisuhteessa olevat; oletteko tunteneet jo ensi kerralla oman miehenne tavatessanne, että tässä se nyt on? Saa jakaa ajatuksia aiheesta - myös Tinderistä, haha.
Olisi myös tosi kiva kuulla, luetteko mielellänne tällaisia henkilökohtaisempiakin postauksia minulta?